Olin tänään pari tuntia aloittamassa mun ja Kallen tavaroiden jakoa.. Pari tuntia siis pystyin oleen ja sitten kipu oli liian suuri jatkaakseni.
Tavarat on vain tavaroita, mutta ne kirjeet ja kortit.. Miksi ikinä mä oon pyytänyt Kallea antamaan lahjojen sijaan kirjeitä ja kortteja ja miksi niiden pitää tälläisessä tilanteessa osua varmasti silmään? Vastaus kysymykseeni on että olisin halunnut lukea niitä kirjeitä joko vanhoina päivinä tai ei niin vanhoina päivinä ikäväkseen ja hyviä aikoja ja ihanaa ihmistä muistellen, nyt ne vain tekee syvemmän haavan kerta kerran jälkeen ja koskaan en niitä pysty lukemaan ajattelematta mitä tämä kyseinen ihminen mulle teki. En tiedä mitä niille tekisin.. Lämmöllä haluisin häntä ja meitä muistaa mutta vaikeeta on. Jos kaikki ne sanat ovat totta mitä niissä lukee niin hän ei olisi pystynyt ikinä mulle näin tekeen! Ei ikinä, siitä olen varma! Tuntuu että hän on vain huijannut itseään ja sitä kautta mua.. Sattuu, sattuu ja sattuu!
Tiesin ja ymmärrän tämän eromme, mutta tapa millä tämä tehtiin on jotain aivan järkyttävää. Olisin halunnut muistella vielä jonakin päivänä Kallea lämmöllä ja maailman ihanimpana ihmisenä, sitä en koskaan pysty tekemään. Multa riistettiin julmimmalla tavalla kaikki! Ja kaikella tarkoitan oikeasti kaikkea, paitsi perhettäni ja ystäviäni!
Aina oon ajatellut että jos me eroamme niin me osataan erota niin että meistä jää parhaat ystävykset siltin..
Mutta ei.
En oikeasti pysty käsittään tätä, miten mä oon voinut ummistaa silmäni.
Kalle on ollut mulle maailman tärkein henkilö ja hänen kanssaan olisin halunnut pysyä ystävänä, olen kasvanut hänen kanssaan aikuisuuteen ja ilman häntä vaikka vain ystävänä minusta puuttuu todella suuri osa. Nyt sitä osaa en pysty/halua enää! Oisin edelleen halunnut soittaa hänelle ihan vaan meidän kesken tuiremaisia asioita, mutta en mä pysty enkä haluakkaan enään.
Ohi on.
Kun mä tästä muutosta selviän niin samppanjaa juon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti