Enemmän olin surullinen kuin onnellinen.. Olin niin kovasti oottanut tätä ja kun kaikki ei mennytkään maailman ihanimmin niin pettymys purkautui surullisuudella.
Olin toivonut viettäväni Kallen kanssa aikaa ja olisin halunnut myös ottaa sitä varastoon, koska en tiedä onko mulla enää mahdollisuutta saada koko vkl vapaaksi.
No lauantaina lähdin kaheksan jälkeen reissuun ja reissuni kesti noin kuusi tuntia! Aamiainen oli syöty kasilta ja mukana vain 0,5L vesipullo eikä aurinkorasvaa..
Ensiksi jouduin odottamaan Victoriassa 50min sitten pääsin lautalle ja sieltä taas bussille, sanoin kuskille että voitko sanoa kun ollaan Mostassa koska mun täytyy vaihtaa bussiin numero 44. Hän lupasi kertoa, mutta sitten yhtäkkiä hän sanoi "hei tyttö jää tässä pois ja ota 223, se menee samalle pysäkille kuin 44" no mä siinä hässäkässä sitten olin vaan että ok kyllä sä varmaan tiedät ja kun se sit viel sano että tää 223 on nopeempi. No mä jäin pois ja katsoin aikataulusta millo se seuraavaks tulee ni voi hemmetti 40min jossain hornan tuutissa tien varrella.. Ei ruokaa mukana! No mä menin bussiin ja pääsin Golden bayhin, sieltä mun piti päästä Gnejna bayhin, missä Max ja Johannes mua odotti. Kysyin neuvoa että miten mä sinne pääsen ja sinne oli vaihtoehtona kaksi reittiä, toinen oli kuulemma vaarallinen, valitsin sen toisen, ei vaarallisen. Ei kuulemma busseja sinne! No kävellessäni vkl rinkka selässä näin bussi pysäkin johon 44 tulisi, menin katsoon ja mun ois pitänyt odottaa 50 minsaa, en tiennyt kuinka kaukana haluamani päätepysäkki oli joten en halunnut ottaa sitä riskiä että oottaisin eka tienvieressä 50 min ja sitten jäisin 5 min jälkeen pois, joten jatkoin kävelemistä keskipäivän auringossa, ilman aurinkovoidetta ja vettä sekä rinkka selässä ja kaiken kukkuraks koko matka oli ylämäkeä. Saavuin jalat rakoilla iho palaneena 1h 40min jälkeen perille..
Kalle oli päässyt töistä kahdelta ja eksynyt matkalla rannalle, hän saapui viiden ajoissa..
Sekin harmitti kun aika on rajallista ja mä menetin monta tuntia hänen kanssaan olemisesta ja kun hän saapui niin en saanutkaan sellaista sadun omaista reaktiota "kuinka ihana nähdä ja kuinka parasta että oot täällä".
Mulla alko oleen tosi heikko olo ja suurin osa pelaili pallolla mutta mä en pystynyt osallistuun. Ja kun Kalle ei vaan halua istua paikoillaan ja kyhnöttää kanssani niin hän oli ensimmäisenä siellä ja tuli viimeisenä.
Ja kun mua harmitti suuresti se matka miten se nyt sit menikin ja huono/heikko oloni niin en ollut maailman puheliain ja hymyilevin.. sain tietää mitä me teemme sunnuntaina, muutetaan poikien uuteen kotiin.. Alkoi sekin harmittaa että menetän sunnuntain Kallen kanssa kahden tehden jotain tosi kivaa!
Tunsin itseni ulkopuoliseksi kaikissa jutuissa, olin ainut ulkopaikkakuntalainen. Ja Kalle oli saanut uuden hyvän ystävän (hän vaikutti kyllä tosi ihanalle ja kivalle tytölle, varmasti tulisin hyvin toimeen) jonka kanssa jakoi eväät ja otti kivasti huomioon niinkuin uusi ystävä yleensä otetaan, annetaan erikoishuomiota! Mutta siinä samalla unohtui tyttöystävä, jota ei nää kovinkaan paljon ja usein ja toisia kun näkee joka päivä monia monia tunteja.
Illalla sain kuulla että miksen vois olla onnellinen ja puhelias, sosiaalinen. Sun täytyy aina vaan kyhnöttää hiljaa nurkassa, kukaan ei ees muista että oot ollut mukana..
Harmittaa jos kaikki ajattelee että oon vaan seinäruusu! En tahdo olla se ketä kilpailee huomiosta, oon mielummin taka-alalla ja kuuntelen muitten juttuja, jos mulla on sanottavaa niin kyllä mä sanon ja jos jään jonkun kanssa kahdestaan tai kolmestaan niin kyllä mä aina avaan keskustelun, mutta en vaan ole sellainen henkilö joka haluaa kaiken huomion itselleen, muuta kuin Kallelta.
Sunnuntaina alko harmittaan se että piti oottaa poikia jotta he heräävät ja sitten voisimme muuttaa.
Pääsimme muuttaan kahen ajoissa.
Siinä odotellessa mulle tuli suru ja itku. Kalle ei ihan osannut käsitellä tätä tapahtumaa ja hän ärsyyntyi, miksi mun pitää tulla tänne itkeen, siitä sitten syntyi pienimuotoinen keskustelu ja mä vaan itkin.. Yritin monta kertaa sanoa etten mä haluan muuta kuin olla sun kanssa ja saada haleja ja rakkautta, mutta kun itken ja oon surullinen hänen ei tee mieli tulla lohduttaan ja kun hän ei pysty halaamaan mua niin mun olo ei parane. Kun tiedän että kun oon tosi surullinen niin kaikki mitä tarviin niin on hali ja kivoja sanoja, sen jälkeen oisin taas tosi paljon paremmalla tuulella. Mutta hän ei sitä tee ja mä en pysty esittään onnellista niin ei siitä kivaa seuraa, Kallea ärsyttää etten oo onnellinen ja mä vaan oon surullinen omassa seurassa.
Muutettiin, poikien uusi talo on kiva.. Kalle sai parhaan huoneen! Luulen heidän viihtyvän siellä.
Mentiin illalla vielä kävelylle satamaan ja mä löysin kaupasta tosi tosi herkkurasian! Oli paljon erilaisia pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä.. Istuttiin satamassa ja mä popsin herkkuja, ai että mä olin onnessani sillä hetkellä! Parasta! Olla vaan Kallen kanssa kahestaan ja napostella..:)
Mentiin takas sisälle ja nukkuun.. Mua ei nukuttanut, Kallea kyllä.. Vihdoin ja viimein oltais saatu olla kahestaan ja vaan puhua hölöttää kuulumisia niin poika nukahti.. Mulle tuli taas suuri suru ja harmitus ja kun siinä yksin yrittää nukahtaa vaikka ei väsytä niin mulla ainakin alkaa ajatukset pyöriin.. Tajusin että olin saanut vaan yhden halin ja yhden pusun koko vkl aikana ja sanoin sen sitten siinä ääneen mitää pahaa tarkoittamatta, vaan totuuden mikä ei ollut maailman ihanin totuus. Siihen perään myös totesin että kuoleekohan tää suhde.. Kallelta meni hermot taas! Ja siitä sitten syntyi keskustelu.. Aloin taas itkeen ja seuraus oli sama kuin aamulla.
Tiedän että on tyhmää kun toista ei väsytä ja toinen on unessa ja sitten toinen alkaa puhuun.. Mutta kaikki mitä halusin oli vaan hellyyttä ja rakkautta, olin ja olen tosi surullinen!
Tunsin että oon vaan kaveri!
Hellyyttä ja rakkautta en saanut enkä aikaa Kallen kanssa..:( itkettää!
Enkä tiiä tuunko enää saamaan vkl vapaaksi..
Kunpa saisin asua ja olla Kallen kanssa joka päivä!
Ja kun sanoin rakastavani häntä enkä halua menettää häntä niin hän suutahti siitäkin kun puhun jo toisen kerran menettämisestä.. Mutta mua pelottaa menettää hänet!
En syytä Kallea mistään, kaikki ei vaan mennyt niinkuin olin toivonut. Harmittaa tosi paljon!
Kunpa Kalle vaan tajuis ja toimiskin niin että jos en oo maailman onnellisin niin kaiken mitä tarviin niin on hali ja kivoja sanoja.. Vältyttäis hyvinkin paljon tuskalta!
Ja kun mä ootin tätä vkl niin paljon ja niin kauan... Jotenkin jäi sellainen fiilis että Kalle ei ootanut yhtään niin paljon..:(
Kunpa ois ollut parempi vkl!
Toivottavasti teillä oli kivaa Suomessa! <3
Kuullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti